Epäilyksiä

Tiina katseli mietteissään junan ikkunasta ohi lipuvaa maisemaa. Vesi lainehti jo jokien jäällä, ja ruoho pilkotti lumivaipan alta. Taivas oli harmaa ja pilvinen.
– Jotkut sinun lapsistasi elää kokonaan sinun varassasi, Tiina totesi ja vilkaisi Isää. – He todella luottaa sinuun ja heittää kaikki huolensa sinun kannettaviksesi.

Isä katseli lastaan levollisesti.
– Minä en luota sinuun edes sen vertaa, että voisin laskea yhden päivän murheet sinun käsiisi, Tiina sanoi katkerana. – Pelko on sydämessä koko ajan. Tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta, että voisin koskaan tuntea oloani turvalliseksi.

Isä laski kätensä Tiinan kädelle.
– Lapseni, minä hoidan sen, hän sanoi. – Sinun ei tarvitse miettiä, kuinka vapautuisit pelosta ja tulisit elämään luottamuksessa. Luottamus syntyy rakkaudessa. Anna vain minun rakastaa sinua.
– Uskotko, että minussa voisi tapahtua niin suuri muutos? Tiina kysyi. – Olen aina elänyt pelossa enkä ole luottanut kehenkään. Voisinko minä tulla elämään Jumalan lapsena: rauha sydämessä ja aina luottaen sinun huolenpitoosi?

Isä hymyili.
– Minä olen antanut sisimpääsi uuden Hengen, hän sanoi. – Lapseuden Henki kutsuu sinua alati rakkauteen ja luottamukseen.
– No, enpä tiedä, Tiina epäili. – Vahvempi tuntuu kyllä olevan se voima, joka vetää pelkoon ja epäluottamukseen. Kun pelko valtaa minut, en näe enkä tunne mitään muuta kuin hätäännystä. En ole koskaan kokenut sinun rakkauttasi sellaisella voimalla, jolla jatkuvasti tunnen pelkoa ja ahdistusta.

Tiina vaikeni hetkeksi ja katseli ikkunan takana nopeasti vaihtuvaa maisemaa. Tiheät mäntymetsät vilisivät silmissä. Soiden kellertävät mättäät pyrkivät esiin lumen alta.
– Minusta näyttää, että sinä olet heikompi, hän sanoi sitten katsomatta Isään. – Jos sinun Henkesi minussa olisi pelkoa vahvempi, voisit täyttää minut rakkaudella ja rauhalla silloin, kun pelko valtaa. Sellaista ei ole kuitenkaan koskaan tapahtunut. Etkö sinä pysty siihen?

– Iloitsen pienistä luottamuksen askelista, joita jatkuvasti otat, Isä sanoi lämpimästi. – Avaat sydäntäsi minulle koko ajan enemmän. Olen tavattoman kiitollinen siitä, lapseni.
– Et vastannut kysymykseeni, Tiina sanoi kireästi.
– Olen tulossa siihen, Isä sanoi. – Se, että uskalsit tuoda tämän asian esiin, on jälleen yksi askel luottamuksen tiellä. Kysyit minulta, eikö minun valtani ja voimani riitä kukistamaan pimeyttä. Tunnet niin suurta pelkoa, että epäilet minun häviävän sille voimassa.
– Sinun Henkesi on minussa, Tiina tuumasi ja katsoi itsepintaisesti poispäin, – eikä se estä minua hukkumasta ahdistukseen yhä uudelleen ja uudelleen. Miksei sinun Henkesi kirkasta totuutta sydämessäni niin, että pelko katoaa? Onko Pyhä Henki niin heikko, ettei hän kykene tuomaan rauhaa ja luottamusta pelon keskelle?

– Vastaan kysymykseesi, Isä sanoi rauhallisesti. – Malta, rakas, kuunnella minua. Ymmärrän, että tämä asia painaa sinua, ja haluaisit saada heti selkeän vastauksen epäilyksiisi. Kysymyksesi ei kuitenkaan nouse mielestäsi tai järjestäsi, vaan sydämestäsi. Kun kysyt sydämen kysymyksiä minä tahdon vastata niin, että sydämesi ymmärtää. Toisinaan sinä kysyt minulta sydämen kysymyksiä, mutta olet haluton lähtemään matkalle, jonka kuluessa tuon vastauksen sydämeesi. Jotta voin vastata sinulle, sinun on päästettävä irti omista ennakko-oletuksistasi ja omasta kapeasta näkökulmastasi asiaan. Salli minun johtaa sinut sydämen ymmärrykseen. Minun on turha puhua järjellesi, jos sydämesi on suljettu. Silloin ymmärtäisit vastaukseni aivan väärin.

Tiina katsoi Isää yllättyneenä.
– Aiotko kuitenkin vastata? hän kysyi.
– Totta kai! Isä sanoi. – Olen todella iloinen siitä, että avaat minulle sydämesi ja kerrot epäilyksesi. Se on minulle kullanarvoista. Siten rakennamme luottamusta ja aitoa yhteyttä.
– Minä kun ajattelin, Tiina sanoi, – että sinua tympii ja kyllästyttää minun epäilykseni. Ajattelin, että olet tyytymätön minuun, kun olen niin heikko uskossa enkä luota sinuun.
– Luottamus voi syntyä vain rakkaudessa, Isä sanoi. – Vahva usko ei ole suoritus eikä tahdon valinta. Luottamus syntyy, kun sinua rakastetaan.

– Miksi luottamus sinuun kasvaa minussa niin hitaasti? Tiina kysyi. – Moni muu sinun lapsistasi luottaa sinuun paljon enemmän, vaikka olisi tuntenut sinua lyhyemmän aikaa!
– Sinulla on oma tiesi, Isä sanoi tyynesti. – Lapsen elämässä ei edetä suoritustasolta toiselle niin kuin koulussa. Ihmiset asettavat standardeja ja ovat innokkaita päättämään, mikä on normaalia ja mikä ei. Siinä ei ole mitään järkeä. Vertailette itseänne ja toinen toisianne, koska olette eksyneet pois ehdottomasta rakkaudesta. Minulla ei ole yhtään normaalia lasta. Kaikki lapseni ovat ainutlaatuisia. Minä hoidan, johdatan ja kasvatan jokaista hänen erityisyytensä mukaan. Sinulla on omat haavasi ja kipusi luottamuksen saralla, ja tarvitset siinä asiassa erityistä tukea. Minä tiedän ja ymmärrän, miksi sinun on vaikea luottaa. Tiedän myös, kuinka sydämesi parannetaan. Sinä olet minun lapseni, ja minä tunnen sinut täysin.

Juna saapui asemalle. Isä nousi ja nosti kaksi laukkua ja suksipussin alas tavarahyllyltä. Hän ojensi Tiinalle tämän takin ja repun. Kun he astuivat asemalaiturille, satoi vettä. Tiina veti hupun päähänsä ja etsiskeli käsineitään laukusta.
– En halua takertua omiin uskomuksiini ja näkökulmaani, hän sanoi. – Olen ymmärtänyt monet asiat ihan väärin. Haluan avata sydämeni vastaanottamaan sen, mitä sinulla on sanottavana.

Isä hymyili ja kietoi kätensä tyttärensä harteille.
– Minä tiedän, hän sanoi. – Luota, rakas, siihen, että minä vastaan aina sydämestäsi nouseviin kysymyksiin ja epäilyksiin. Toisinaan kuitenkin menee aikaa ennen kuin tulet matkallasi siihen paikkaan, jossa sydämesi on valmis ymmärtämään. Mitä enemmän rakkaus saa täyttää sydäntäsi, sitä enemmän tulet näkemään asioita niin kuin minä näen.

– Sitä minä haluan, Tiina sanoi. Hän tutkaili bussiaikataulua ja tähyili tielle. Kurainen vesi roiskui autojen ajaessa ohi. Ilta alkoi jo hämärtyä.
– Palaan nyt siihen, mitä alun perin kysyit, Isä sanoi. – Sydämessäsi on epäilys: onko sinun Jumalasi tarpeeksi vahva suojelemaan sinua ja tuomaan rauhan sydämeesi, kun pelko ja pimeys ahdistaa? Tunnet pelon voimakkaana etkä noina hetkinä koe olevasi turvassa tai rakastettu. Sen tähden epäilet, että minun Henkeni sinussa on heikompi kuin pelon voima. Mietit, oletko liian särkynyt voidaksesi elää luottamussuhteessa minun kanssani tai ovatko ongelmasi liian suuria minun ratkaistavikseni.
Tiina nyökkäsi.
– Niin ajattelen, hän sanoi helpottuneena siitä, että Isä ymmärsi.

He nousivat linja-autoon.
– Tässä asiassa minä kutsun sinua sydämen matkalle, Isä sanoi, kun he olivat asettautuneet istumaan. – Totuus kirkastuu sydämessäsi askel askeleelta, kun rakkauteni pääsee uusille alueille sisimmässäsi. Minä lupaan, että saat kysymyksiisi vastaukset. Ne tulevat niin varmoiksi ja kirkkaiksi sydämessäsi, että voit julistaa niitä ilosanomana toisille, joita pelko ja epäilykset kiusaavat.
– Olen huomannut sen, Tiina myönsi. – Se, mitä sinä teet, tapahtuu sydämessä. Kun sydän muuttuu, muutos on pysyvä. Jos vain iskisit minua Hengen voimalla ja muuttaisit tunteeni jossain hetkessä, se ei muuttaisi sydäntäni. Mutta minusta tuntuu kertakaikkisen mahdottomalta uskoa, että sinä suojelisit ja auttaisit minua niin kuin isä lastaan. Sinä et suojellut minua hylkäämiseltä, väkivallalta ja kaltoinkohtelulta. Kuinka voisin nyt luottaa sinuun? Ehkä jätät minut taas oman onneni nojaan.

– En koskaan jätä enkä hylkää sinua, Isä sanoi ja katsoi Tiinaa silmiin.
Tyttö käänsi katseensa pois.
– Kuitenkin sinä sallit sellaisten asioiden tapahtua, jotka on särkeneet kykyni luottaa sinuun tai toisiin ihmisiin, Tiina sanoi. – Missä sinä silloin olit ja miksi et estänyt sitä?

Isä ei sanonut mitään. Tiina kuitenkin tunsi hänen katseensa. Isän katseessa oli puoleensa vetävä rakkaus ja hellä myötätunto. Tiina tunsi, kuinka Isä kutsui avaamaan sydämen hoivalle ja lohdutukselle. Isän katse oli kuin auringon paiste tai lämmin tuuli, joka hiljalleen sulatteli sydämen jäätä.

Tyttö vetäytyi äkkiä kauemmas Isästä. Hän hypähti bussin käytävän yli viereiseen penkkiriviin ja painautui ikkunaa vasten.
– Minä kysyin sinulta, missä sinä olit ja miksi et suojellut minua, Tiina sanoi. – Etkö halua vastata siihen?
– Päinvastoin, Isä sanoi rauhallisesti. – Minä todella haluan vastata. Kipeiden kokemustesi tähden uskot sydämessäsi, että minä hylkäsin sinut yksin silloin, kun eniten tarvitsit apua. Rakas, minä tahdon tuoda sisimpääsi totuuden tässä asiassa. Antaisitko minun koskettaa sydäntäsi? Vain rakkauden silmin voit nähdä.
– Et koske! Tiina huudahti ennen kuin ehti ajatella mitään. – Ne asiat on liian kipeitä. Niihin ei saa koskea!

Isä nyökkäsi levollisesti ja katsahti ulos. Linja-auto oli tulossa heidän pysäkilleen. Isä keräsi tavarat ja nousi. Hän ojensi kätensä ystävällisesti Tiinaa kohden.
– Mennään kotiin, hän sanoi.
Tiina seurasi häntä vaitonaisena. Kotona oli lämmintä ja hiljaista. Sade ropisi yhä kattoa vasten. Tiina käpertyi sohvalle ja sormeili mietteissään tyynyä.
– Mitä sinä tekisit, jos avaisin sydämeni sinulle? hän kysyi.
– Tahdon vain rakastaa sinua, Isä sanoi. – Tahdon olla Isä sinulle kaikessa elämässäsi ja kaikkina aikoina – myös niissä menneissä hetkissä ja tilanteissa, jotka saivat sinut sulkemaan sydämesi rakkaudelta. Pyydän, että antaisit minun rakastaa sinua elämäsi tuskallisimmissa hetkissä. Juuri silloin sinä tarvitset lohdutusta ja tarvitset Isää.

– Se on vähän myöhäistä nyt! Tiina sanoi. – Olisit aikanaan auttanut ja lohduttanut.
– Silloin sinä et tuntenut minua, Isä sanoi. – Et luottanut minuun etkä ottanut vastaan rakkauttani. Ihmiskunnan sydämen sairaus on siinä, että kipujen ja vaikeuksien kohdatessa suljette sydämenne rakkaudelta. Teissä oleva synti kutsuu teitä muuraamaan sydämenne jäähän, jotta ei enää sattuisi. Niin silmänne sulkeutuvat rakkauden todellisuudelta. Ette enää näe minua, ette kuule minua ettekä usko rakkauteen. Näin sinä olet ennen elänyt, mutta rakas, nyt on uusi aika. Olen antanut sinulle uuden sydämen ja sisimpääsi uuden hengen. Olen ottanut kivisydämen pois rinnastasi ja antanut tilalle elävän sydämen.^{Hes.11:19, 36:26} Kivisydän sulkeutuu vaikeuksien kohdatessa, kun taas lapsen sydän avautuu vastaanottamaan minun apuani ja lohdutustani.

Tähän Tiina ei osannut sanoa mitään. Hän jäi hämmentyneenä istumaan sohvan nurkkaan, kun Isä lähti keittämään kaakaota. Olivatko Isän sanat oikeasti totta? Tiina mietti. Oliko hän todella ollut aina läsnä? Oliko hän ollut Isä silloinkin, kun elämä oli silkkaa painajaista päivästä toiseen? Oliko Isä silloinkin rakastanut joka hetki täydellisellä rakkaudella? Kuinka erilaiselta elämä olisi tuntunut, jos olisi silloin ymmärtänyt, että oli rakastettu.
– Oletko sinä siis aina rakastanut minua? Tiina kysyi saatuaan kaakaomukin käteensä. – Oletko aina ollut läsnä ja odottanut, että saisit auttaa, suojella, johdattaa ja lohduttaa?
– Olen, rakas, Isä sanoi. – En minä muutu. Minulle on suurenmoinen ilo, että olet alkanut ottaa rakkauttani vastaan. Olen aina unelmoinut, että saisin olla Isä sinulle. Nyt se käy toteen.
Hän hymyili onnellisena.

– Olen kyllä erkaantunut tosi kauas sinusta, Tiina totesi. – En ole nähnyt sinua ollenkaan. Rakkauden tiet ovat minulle aivan vieraita. Monesti olen ajatellut, ettei mitään Jumalaa ole olemassakaan.
– Anna minun rakastaa, Isä sanoi vetoavasti. – Anna minun rakastaa sinua tässä hetkessä, menneisyydessä, tulevaisuudessa ja joka hetki. Minä tuon lohdutuksen kaikkiin sydämesi pimeisiin kuiluihin. Sen, mikä on särkynyt, minä rakkaudella hoidan ja parannan. Kysyit, missä minä olin, kun sinulla oli vaikeaa. Lapseni, minä olen aina tässä. En ole koskaan jättänyt sinua yksin enkä koskaan jätä. Sinä et tuntenut minua etkä luottanut minuun. Pelkäsit ja vieroksuit minua. Minun oli lähestyttävä sinua hiljaa ja varovasti. Niin luottamus on rakentunut pienin askelin. Kysyit myös, miksi minä en estänyt pahoja asioita tapahtumasta sinulle. Olen antanut tämän maailman ihmisten haltuun, ja ihmiset valitsivat elää riippumattomina minusta. Sen tähden synti ja pimeys vaikuttavat tässä maailmassa, kunnes tulee loppu. Minun valtakuntani ei tule väellä eikä voimalla. Rakkauden valtakunta laajenee tässä maailmassa, kun lapseni antavat sydämissään sijan minun rakkaudelleni. Kun rakkauteni saa täyttää sydämenne, alatte rakastaa niin kuin minä rakastan.

– Sinä haluat siis vain rakastaa, Tiina päätteli. – Haluat olla Isä meille ja toivot, että suostuisimme rakastettaviksi.
– Täsmälleen, Isä sanoi hymyillen. – Sitten sinulla oli vielä yksi kysymys. Onko minun Henkeni sinussa riittävän voimakas ajamaan pois pelon ja pimeyden? Kysyit, miksi et tunne rakkauttani silloin, kun pelko valtaa sinut. Lapseni, pelko kertoo siitä, että sydämessäsi on alueita, joilla et vielä tunne rakkautta. Tunteesi seuraavat aina sitä, mitä sydämessäsi uskot todeksi. Pelolla ei ole muuta valtaa kuin valheen valta. Totuus on, että sinä olet rakastettu ja minä pidän sinusta aina huolen. Kun sinulle on tapahtunut pahoja asioita, olet sulkenut sydämesi rakkaudelta. Noilla alueilla sydämessäsi valhe ja pimeys saavat yhä hallita. Sen tähden, rakas, minä pyydän: anna minun olla Isä sinulle joka hetki ja kaikessa elämässäsi. Anna minun rakastaa sinua tässä hetkessä. Anna minun myös rakastaa ja lohduttaa sinua noissa menneissä tuskan ja hädän täyttämissä hetkissä. Pyydän, että päästäisit irti siitä uskomuksesta, että minä olisin sinut hylännyt tai yksin jättänyt. Salli minun näyttää sinulle, että minä olin ja minä olen niissä tilanteissa. Anna minun rakastaa sinua siellä. Niin voin tuoda valon sinne, missä sydämessäsi on vielä pimeyttä. Minä tahdon rakastaa pelon pois sydämestäsi juuria myöten. Pelkoa ei rakkaudessa ole, sillä täydellinen rakkaus karkottaa kaiken pelon. ^{1.Joh.4:17-18}