Sosiaalisten tilanteiden pelko

Saatteeksi

Tämä on kaikille teille, rakkaat, jotka kamppailette ihmispelon kanssa. Meille, jotka kammoamme kahvipöytää, rattoisia jutusteluhetkiä ja kaikkea esilläoloa. Tavallisetkin ihmiskohtaamiset opintojen, työn tai vapaa-ajan saralla jännittävät niin, että oksettaa, kädet tärisevät ja täytyy valvoa öitä sekä etukäteen että jälkikäteen. Ihmisten katseiden kohteena oleminen tuntuu sietämättömältä.

Ihmiset, jotka kärsivät sosiaalisten tilanteiden pelosta, hakevat harvoin apua. Häpeämme, ja uskomme, että olemme vain pahasti viallisia tai hulluja. Eihän kukaan normaali ihminen pelkää näin paljon aivan tavallisia asioita. Pitäisi unohtaa pelko, olla reipas ja muuttua oikeanlaiseksi ja normaaliksi. Kun se ei onnistu, häpeä kasvaa entisestään, ja on yhä vaikeampaa olla ihmisten seurassa. Jos en pysty näyttelemään tarpeeksi hyvin, ihmiset näkevät, kuinka huono ja viallinen todellisuudessa olen.

Sinä olet rakastettu sellaisena kuin olet: aivan yhtä lailla pelokkaana ja arkana kuin reippaana ja rohkeana. Rakkaus on ainoa voima, joka voi karkottaa elämää hallitsevan pelon ja häpeän. Syvälle juurtunutta ihmispelkoa ei voi karistaa pois pelkällä tahdonvoimalla. Vaatimukset ja tuomiot työntävät vain syvemmälle piiloon. Ainoastaan rakkauden turvassa voi tulla esiin sellaisena kuin on.

_________________________________________________________________________

Maaliskuu 2017

Tänään olin päättänyt olla rohkea.

Kaipasin kipeästi yhteyttä ihmisiin. Yksinäisyys oli tuskallinen painajainen, joka jatkui vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Minäkin halusin kuulua johonkin; rakastaa ja tulla rakastetuksi. Silti olin yhä kiinni samassa suossa. Usein en kyennyt ottamaan edes sitä askelta, että uskaltaisin puhua jollekin.

En saattanut katsoa Jumalaan päinkään. Hänen katseensa olisi taatusti tyytymätön ja tuomitseva. Minun olisi pitänyt jo kauan sitten uskaltaa ottaa askeleita kohti toisia ihmisiä, olla rohkea ja ylittää pelko. Useimmiten olin kuitenkin jänistänyt. Tänään oli pakko pystyä. Jos tänään uskaltaisin, ehkä Jumala olisi minuun edes vähän tyytyväinen.

”Ihmispelko on valhetta”, sanoin itselleni, ”ei minun tarvitse sitä uskoa. Voin toimia totuuden mukaan. Voin päättää olla tottelematta pelkoa.”

Kun tulin ihmisten seuraan, kuristava kauhu kuitenkin valtasi jälleen, ja unohdin päättäväisyyteni. En nähnyt enkä kuullut muuta kuin hätähuudon, joka kaikui läpi kehon, mielen ja tunnemaailman. Pakene! Piiloudu! Täällä on hirveän vaarallista! Siellä, missä on ihmisiä, ei ole koskaan turvallista.

Samalla pelkäsin kuollakseni Jumalan tuomiota. Milloin hänen kärsivällisyytensä loppuisi? Olin epäonnistunut jo liian monta kertaa. Isä oli varmasti vihainen. Minun oli nyt pakko uskaltaa, pakko!

Mutta en pystynyt. Kaikki voimani meni paniikin hillitsemiseen. Töin ja tuskin onnistuin vastustamaan pakonomaista tarvetta ottaa jalat alle ja juosta pois. Kykenin sentään jotenkin olemaan paikalla, vältellen ihmisiä, teeskennellen ja hymyillen. Lähdin kotiin heti, kun pääsin.

Suljin kotioven selkäni takana. Olin helpottunut siitä, että olin vihdoin turvassa ja yksin. Samalla tunsin raastavan kivun. Olisin niin kaivannut yhteyttä toisiin ihmisiin. Sen mahdollisuuden olin taas hukannut. Tätäkö elämä tulisi aina olemaan? Eläisinkö aina pelon ja häpeän muurien sisällä, yksin? Vihasin itseäni, ja häpesin. Miksi annoin periksi? Joka kerta kävin samoin. Päätin olla rohkea ja taistella pelkoa vastaan, mutta hävisin heti alkuunsa. Kuinka voin olla näin huono?

Isä odotti minua. Olin parhaani mukaan vältellyt häntä tuomion ja rangaistuksen pelossa. Nyt en päässyt enää pakoon. Tuomion hetki oli tullut. Kai hänkin oli odottanut päivä, viikko ja vuosi toisensa perään, että vihdoin astuisin ulos pelosta, uskoisin häneen ja vaeltaisin Totuuden mukaan. Minä kuitenkin epäonnistuin aina. Nyt hän heittäisi minut ulos. Kasvot kalpeina tuijotin lattiaa. Tuntui kuin sisimpäni olisi muuttunut jääksi.

Tuomion sijaan kohtasin kuitenkin Jumalan, joka oli täynnä myötätuntoista rakkautta. Hänellä ei ollut mitään syytöstä eikä tuomion sanaa. Hän tahtoi vain rakastaa ja lohduttaa, sulkea syliinsä ja pitää aina lähellään.
– Luulin, että odotat minulta rohkeutta, sanoin.
– Ei, rakas, Isä vastasi, – minä en vaadi sinulta rohkeutta, enkä mitään muutakaan. Pelko on syntynyt, kun olet irtaantunut rakkaudestani. Se voi parantua vain, kun palaat rakkauteeni. Päästä irti vaatimuksista, tuomioista ja itsevihasta. Rakkauteni tulee sinulle voimaksi ja rohkeudeksi. Omaa voimaa ja rohkeutta sinulla ei tarvitse olla.
– Eihän se voi niin olla, vastustin. – Jos päästän irti vaatimuksista, mikään ei koskaan muutu,
– Oletko hyvinkin saanut asioita muutettua itsevihan ja vaatimusten voimalla? Isä tiedusteli.
– En yhtään, myönsin.
– Niin, Isä vastasi. – Etkä tule koskaan siinä onnistumaan. Vaatimukset synnyttävät vain kuolleita tekoja.
– Mitä sitten odotat minulta? kysyin. – Mitä minun pitäisi tehdä?
– Pysy minun rakkaudessani, Isä vastasi.
– Mutta mitä minun pitäisi tehdä?
– Sinä et tee yhtään mitään, Isä sanoi. – Minun Henkeni saa sinussa aikaan kaiken sen, minkä on määrä syntyä ja tulla esiin.