En nähnyt sinua

Helmikuu 2017

Kipu ja epäilys riehuivat sisälläni. Olin tullut Isän tykö niiden ajamana. Halusin vastauksia tuskallisiin kysymyksiini. Nyt, kun olin tässä, en kuitenkaan tiennyt mitä sanoa. Tunsin Isän katseen kuin valon, joka läpäisi minut.
– Kannat sisälläsi suuria taakkoja, rakas, Isä sanoi hiljaa. – Tule, laske taakkasi. Tuo vihasi ja pettymyksesi minulle. Kaikki tunteesi mahtuvat tähän.

Myötätunto ja hellyys hänen äänessään koskettivat sydämen syvää kaipausta. Kyyneleet pyrkivät silmiin. Sitä enemmän suutuin.
– Sinä et … ollut siellä, kun minulla oli vaikeaa! sain hiukan itkuisesti takellettua ensimmäisen syytöksen. – Huusin sinua ottamaan syliin sen helvetillisen tuskan keskellä etkä välittänyt! Olin kauhuissani ja hädissäni ja hylkäsit minut yksin!

Vilkaisin nopeasti Isää. Hän katsoi suoraan minuun ja oli täysin keskittynyt kuuntelemaan ja vastaanottamaan. Ihmettelin sitä, mutta sitten viha nousi jälleen sisälläni ja käännyin pois hänestä.

– Nyt olet niinku joku rakastava isä! sanoin kiivaasti. – Ja silloin, kun olisin sinua hädässäni tarvinnut, ei sinua ollut missään! Miten voisin sinuun luottaa?
Tämä asia oli kuin tuskallinen tulehduspesäke sisälläni. Halusin työntää sen Isälle ja vaatia häntä vastuuseen. Tosin tuskin hän mitään vastaisi. Ehkä hän vain häviäisi paikalta, kun tilanne oli liian vaikea.

– Sinä et minusta paskaakaan välitä! huusin hänelle. – Painu vittuun ja hylkää minut niin kuin ennenkin! Et sinä ole mikään isä, sinä olet julma ja paha! Kukaan ei rakasta sinua! Kaikki vaan pelkää sinua: Jumalaa joka tekee mitä tahtoo eikä vähääkään välitä siitä, miltä se ihmisistä tuntuu! Vihaan sinua, enkä ikinä haluaisi olla lapsi tuollaiselle kuin sinä! Et halunnut antaa minulle hyvää elämää – et edes vähintä mitä olisin tarvinnut!

Itku tuli kurkkuun aivan väkisin. Lähdin nopeasti kohti ovea.
– Rakas, älä mene, Isä sanoi.
Pysähdyin tahtomattanikin. Hänen äänessään oli ihmeellinen rakkaus ja lempeys. Sydämeni janosi rakkautta niin kovin, etten vihastani huolimatta voinut vastustaa sitä. Vaivuin lattialle ja itkin. Isä tuli ja istui lattialle kanssani. Vaikka en katsonut häneen, tunsin hänen katseensa. Se oli kuin lämpimän tuulen kosketus, tai kuin auringon lämpö.

– En minä ymmärrä, nyyhkytin. – En pysty luottamaan sinuun. Niin paljon pimeyttä ja pahoja asioita, enkä minä sinua missään nähnyt.
– Lapseni, en koskaan tarkoittanut niin, Isä sanoi. – Loin sinut rakkauteeni. Sinä kuitenkin vieraannuit rakkaudestani jo varhain. Suljit sydämesi suojautuaksesi tuskalta, jonka hylkääminen ja kaltoinkohtelu aiheuttivat. Et enää nähnyt etkä tuntenut minua.
Hän vaikeni hetkeksi. Avasin silmäni ja katsahdin häntä nopeasti. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten.
– Olen pahoillani, hän kuiskasi.

Painoin pääni hämmentyneenä. En tiennyt mitä ajatella.
– Minä rakastan sinua, Isä jatkoi. – Sinun tähtesi olen valmis mihin hyvänsä. Minä tunnen sinun tuskasi, lapseni. En ole koskaan jättänyt sinua yksin. Minä tahdoin olla siellä, syvimmässä kivussa ja suurimmassa kauhussa, jotta saisin olla siellä sinun kanssasi. En voinut lähestyä sinua väkisin enkä voimalla, koska olet arka ja pelokas. Minun oli voitettava luottamuksesi hyvin pienin askelin. Aina, kun vähän avasit sydäntäsi, vuodatin rakkauteni siihen. Niin sinä olet hiljalleen alkanut luottaa minuun.

Sydämessäni tiesin nämä sanat tosiksi. Ihmeissäni nostin katseeni ja katsoin Isää silmiin. Näin puhtaan, täydellisen rakkauden. Hän oli valkeus, jossa ei ollut mitään pimeyttä: ei mitään rakkaudettomuutta, pahantahtoisuutta tai välinpitämättämyyttä.
– Minä haluan olla lapsesi, sanoin. – Haluan elää ihan lähellä sinua. Isä, anteeksi mitä sanoin… sinä tiedät, etten sydämessäni tarkoittanut sitä. Minun oli vain niin paha olla.
Isä hymyili ja veti minut syliinsä.

– Rakas, sinä olet rehellinen minulle. Rehelliset sanasi, vihaiset ja katkeratkin, ovat minulle kullanarvoisia. Niillä rakennat sydämen yhteyttä minuun. Minä olen sinun Isäsi! Tahdon vastaanottaa kaiken vihasi, katkeruutesi ja pettymyksesi. En tahdo sinun kantavan näitä asioita yksin. Tuo kaikki minulle. Minun syliini mahtuu kaikki.
– Isä, minulla ei ole rakkautta eikä uskoa, sanoin. – Olen täynnä epäluottamusta, vihaa ja katkeruutta. En täytä mitään uskovaisen kriteerejä.
– Sinä olet minun lapseni, Isä vastasi tyynesti. – Rakkauteni synnyttää sinussa kaiken, minkä on määrä syntyä. Omista ponnisteluistasi ei ole mitään hyötyä. Pysy vain minun rakkaudessani ja katso, mitä minä teen.