Synti, häpeä ja tuomio

Elokuu 2018

”Olen elänyt ihan väärin”, ajattelin. ”Isä on varmasti kyllästynyt ja väsynyt minuun. Muut hänen lapset kyllä kasvaa ja vahvistuu uskossa, mutta minä en. Minun pitäisi olla jo paljon pidemmällä tällä tiellä.”

Häpeä syveni syvenemistään.
”Kaikki tämä yksinäisyys ja vaikeudet on vain omaa syytäni. Jos olisin tehnyt parempia valintoja, en olisi nyt tässä. Jos olisin oikeanlainen ja eläisin Isän tahdon mukaan, hän siunaisi minua. Mutta olen huono ja viallinen. En ikinä onnistu elämään oikein.”

Olin pysytellyt poissa Isän lähettyviltä jo jonkin aikaa. Pelkäsin kuollakseni, että hän katsoisi minua torjuvasti ja kylmästi. Hän luultavasti sanoisi minulle, mitä minun pitäisi tehdä ja millainen minun pitäisi olla, jotta olisin oikeanlainen. ”Minun on pakko lähteä pois”, ajattelin. ”Isä ei saa enää koskaan nähdä minua. Totta kai hän tuomitsee minut, kun olen tällainen.”

Kauhea tyhjyys ja pelko täyttivät sisimpäni. Minne minä menisin? Ulos kylmään, pimeään maailmaan, jossa olisin ypöyksin. Mutta en minä Isän kotiinkaan voinut jäädä. En kestäisi kokea hänen tuomiotaan ja tyytymättömyyttään. Olisi parempi piiloutua johonkin, missä huonommuuttani ei nähtäisi.

Nousin ja lähdin ovelle. Ojensin jo käteni avatakseni sen, mutta sitten pysähdyin. Joutuisin kävelemään portaat alas ja sitten talon läpi päästäkseni ulko-ovelle. En tiennyt, missä Isä oli. Entä, jos hän näkisi minut? Huoneeni ikkuna oli metsään päin. Ennemmin menisin ikkunasta ja kiipeisin tikapuita myöten alas. Sitten juoksisin nopeasti metsän suojiin. Sydän jyskyttäen työnsin jalkani ulos ikkunasta ja kurkotin tikkaille. Kiipesin alas niin nopeasti kuin taisin.

Jeesus oli ollut takapihalla haravoimassa ja oli menossa sisälle juomaan. Hän asteli hymy huulillaan ja harava olallaan kohti taloa ja tuli parahiksi nähdäkseen lapsen, joka laskeutui tikkaita alas. Jeesus asetti haravansa nojalleen seinää vasten ja ojensi kätensä auttaakseen hänet alas viimeiseltä askelmalta. Tyttö jähmettyi paikalleen.

– Tule vain, veli sanoi. – Nostan sinut. Tässä on pitkä väli.
Lapsi ei voinut muuta kuin laskeutua loput askelmat. Jeesus tarttui häneen ja nosti hänet maahan. Sitten hän katsoi sisartaan hymyillen, mutta tyttö katsoi maahan kuin lamaantuneena.
– Sinulla ei ole kaikki hyvin, sisareni, Jeesus sanoi hiljaa.
– Mihin sinä olet menossa? 
– Metsään, tyttö vastasi vaisusti.
Jeesus nyökkäsi ja silmäili lasta hetken tutkivasti.
– Mitä pakenet? hän kysyi sitten.
Lapsi katsoi poispäin ja siirteli vaivaantuneena jalkojaan.

– Tule, Jeesus sanoi lämpimästi laskien kätensä tytön käsivarrelle. Yhdessä he kulkivat pihan poikki. Jeesus meni ja istahti keinuun. Lapsi jäi epävarmana seisomaan paikalleen.
Jeesus silmäili sisartaan hyväntahtoisesti, ja kun tämä ei puhunut mitään, hän sanoi:
– Älä pelkää minua. Minä en häpäise sinua. En tuomitse sinua enkä aseta vaatimuksia. Isä ei sitä tee, enkä tee minäkään, sillä minä olen Hänessä ja Hän on minussa. Olet turvassa kanssani.

Veljen sanat kulkivat hitaasti lapsen hätääntyneen mielen lävitse. Silloin hän tunsi lämpimän käden olkapäällään, käännähti ja näki Isän tulleen. Tytön suojaus petti ja hän alkoi itkeä.
– Miten….miten sinä olet…täällä? hän sopersi.
– Minun lapsellani on hätä, Isä sanoi nostaen tytön syliinsä. Hän meni Jeesuksen luo ja istui tämän viereen keinuun. He vaihtoivat syvää keskinäistä yhteyttä ja rakkautta viestivän katseen. – Totta kai minä olen täällä, kun lapseni tarvitsee minua.

– Ei, kun minä kun minä en… älä!
Lapsi kiemurteli alas Isän sylistä eikä sallinut hänen koskea. Isä katsoi tytärtään lempein silmin.
– Mikä on, pikkuinen? hän kysyi.
– Minä olen paha, tyttö sanoi. – Et voi rakastaa minua. Olen tehnyt syntiä. Olen elänyt väärin.
– Sinä olet minun lapseni, Isä vastasi tyynesti. – Rakastan sinua.
– Minä olen yhä kiinni katkeruudessa ja pelossa!
– Minä tiedän.
– Olen niin vitun vihainen koko ajan ja en jaksa ihmisiä!
– Tiedän. Tiedän tarkkaan sinun asiasi, lapseni.
– Olen heikko uskossa, en todista sinusta kenellekään, piiloudun vaan!

– Kuule, Isä sanoi. Hän ei korottanut ääntään, mutta hänessä oli voima ja käskyvalta, joka sai lapsen vaikenemaan.
– Sinä tuomitset. Onko tuomitseminen sinun asiasi? Isä kysyi rauhallisesti.
– Ei ole, tyttö vastasi.
Tätä seurasi hiljaisuus.
– Anteeksi, Isä, lapsi sanoi sitten.

Isä hymyili hänelle ja ojensi kätensä.
– Tule.
Tyttö kiipesi keinuun Isän ja veljensä väliin. Isä kietoi kätensä hänen ympärilleen.
– Minä olen tuominnut sinut rakkauden arvoiseksi, aina ja joka tilanteessa, hän sanoi. – Älä sinä tuomitse itseäsi arvottomaksi rakkauteen.
– Mutta, tyttö kuiskasi tuskin kuuluvasti, – minä en ole rakkauden arvoinen.

Jeesus ja Isä katsoivat toisiaan, puhuen sanoitta, sydämestä sydämeen.
– Ääni, jonka kuulet, on sielunvihollisen ääni, Jeesus sanoi sitten. – Hänen sanomansa on tuhon ja kuoleman, tuomion ja rakkaudettomuuden sanoma. Sinä olet valkeuden lapsi. Älä seuraa valheita. Tule totuuteen.
– Voiko se olla totta? tyttö ihmetteli.

Jeesus ei sanonut mitään. Hän vain katsoi lasta katseella, joka näki lävitse kaiken maailman sumun ja hämmennyksen. Hänen katseensa erotti sielun ja hengen. Se oli sydämen ajatusten ja aivoitusten tuomitsija. Hänen katseensa ei ollut häväistyksen ja hylkäämisen katse. Se oli totuuden katse, jonka edessä kaikki oli paljasta ja avointa. Se oli puhdistava katse, joka karkoitti kaiken totuuden vääristelyn. Vanhurskaalle Jumalan katse tuo rauhan ja levon. Se erottaa vanhan, syntisen luonnon uudesta luomuksesta.

Sisimmässään riehuvan myrskyn kourissa tyttö siis nosti katseensa Vapahtajaan. Veljen katseen kautta hänen sisimpäänsä virtasi totuus, joka riisui voimat valheen valloilta. Syntinen luonto oli kuollut, yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittu eikä ollut mitään kadotustuomiota niille, jotka hänessä olivat.
– Minun totuuteni ei tuomitse sinua, sillä sinä olet totuudesta, Jeesus sanoi. – Totuus vapauttaa sinut. Älä siis pelkää totuutta äläkä sitä väistele. Minä en sinua tuomitse, minä autan sinua.

– Minä en lähettänyt Poikaani maailmaan tuomitsemaan, Isä jatkoi. – Minä lähetin hänet pelastamaan maailman. Minä tuomitsin synnin lihassa, mutta lapseni minä pelastin pimeyden vallasta rakkaan Poikani valtakuntaan. Minun tuomioni on aina sinulle avuksi, lapseni, ei koskaan tuhoksi. Sinä kamppailet synnin kanssa ja vetäydyt pois minusta peläten, että minä syntisi tähden hylkään sinut. Mutta en minä sinua hylkää. En ole koskaan sinua hylännyt. Minä tulin sinun luoksesi vapauttaakseni sinut synnistä. Minä olen sinun puolellasi. Olen aina sinun puolellasi. Älä pelkää minua.

Kyyneleet valuivat tytön poskille, ja hän kääntyi Isään päin.
– Isä, hän sanoi tukahtuneesti. Tähän yhteen sanaan oli tiivistettynä kaikki ihmisen syvin kaipaus: kaipaus rakkauteen, kaipaus läheisyyteen, kaipaus tulla kokonansa nähdyksi ja täydellisesti rakastetuksi, kaipaus saada olla lapsi.
Isä nosti tytön syliinsä ja painoi hänet rintaansa vasten. – Isä on tässä, rakas, hän sanoi hiljaa.
– Minä en koskaan sinua hylkää.