Elämän sotkut ja jumaluuden koko täyteys

– Halusit kysyä minulta jotain? Isä sanoi innokkaasti ja istui pöytään tytärtään vastapäätä.
– Minäkö? Tiina säikähti. – En minä ole sellaista sanonut.
– Et varsinaisesti ääneen sanonut, se on totta, Isä myönsi. – Mutta kysy nyt! Minä haluan vastata.

Tiina katsoi Isää ja tunsi äkkiä surua ja sääliä. Hän näki, kuinka Isä etsi jokaista tilaisuutta rakentaa yhteyttä ja läheisyyttä. Hän oli siinä asiassa hellittämättömän sitkeä ja lapsenomaisen innokas. Hän ei luovuttanut, vaikka tuli torjutuksi, sivuutetuksi tai vihatuksi. Hänen rakkautensa oli vilpitöntä, ja hän rakasti puhtaalla sydämellä.

Tiina kätki kasvonsa käsiinsä.
– Mene pois minun luotani, hän parahti.
– Minkä tähden? Isä ihmetteli.
– Sinulla on niitäkin lapsia, jotka vastaavat rakkauteesi, Tiina sanoi häpeissään. – Mene ennemmin heidän tykö. He pitävät arvossa sinut ja sinun rakkautesi. Älä tuhlaa minuun jotain noin puhdasta ja kaunista. Näethän, että minä en ole sinusta piitannut. Olen etsinyt lohdutusta ja täyttymystä kaipaukseeni kaikkialta muualta paitsi sinulta. En ole luottanut sinuun enkä kaivannut apuasi. Miksi sinä tulet minun tyköni?

– Älä tuomitse, Isä sanoi.
– Olen tehnyt väärin! Tiina huudahti. – Täytyyhän minun tehdä parannus.
– Tuo, mitä nyt teet, ei ole parannuksentekoa, Isä vastasi levollisesti. – Parannus on sitä, että käännyt minun puoleeni. Ei sitä, että suljet sydämesi ja tuomitset itsesi arvottomaksi rakkauteen.
Tiina tuijotti hetken pöydän kantta.
– Anteeksi, hän sanoi sitten.

Isä hymyili ja tavoitteli lapsensa katsetta.
– Rakkaus ja luottamus eivät ole mitään ominaisuuksia, jotka sinulla pitäisi olla. Ne eivät myöskään ole suorituksia, joita vaadin sinulta. Sinä voit rakastaa vain, jos suostut rakastettavaksi ilman ehtoja ja ansioita. Minun rakkauteni tulee lähteeksi sinussa: lähteeksi, joka ei koskaan ehdy. Luovu vaatimuksista ja tuomioista ja ala todella elämään armosta.
Tiina katsoi Isää.
– Ai niin, hän sanoi hämmentyneenä. – Niin se olikin. Unohdin.

Isä nauroi ja nojautui sitten lähemmäs lastaan.
– Sinulla on kysyttävää. Kerro minulle, hän kehotti.
Tiina nousi ja haki Raamatun. Hän selasi kirjaa tovin ja pysähtyi sitten efesolaiskirjeen kohdalle.
– Tässä sanotaan, että sinä olet siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, hän sanoi ja nosti ihmettelevän katseensa Isään.
– Niin! Isä lausahti silmät loistaen ja odotti jatkoa.
– Minä vaan sitä, että ei kai se… tai voiko se olla totta? Tiina sanoi epäröiden. – Ja sitten toisessa kirjeessä sanottiin, että Jeesuksessa asuu jumaluuden koko täyteys ruumiillisesti, ja hänessä myös me olemme tulleet tästä täyteydestä osallisiksi. Siis jumaluuden koko täyteydestä!

Isä ei sanonut mitään, mutta Tiina tunsi hänen katseensa. Isän katseessa oli kirkkaus, jonka edessä pimeys oli aseeton. Hänen katseensa toi totuuden valon kaikkeen valheeseen ja pimeyteen. Inhimillisten tuomioiden, rikkonaisten tunteiden ja ihmisviisaudella tehtyjen johtopäätösten valossa monet asiat näyttivät niin monimutkaisilta. Tuntui, että elämä oli täynnä tuskallisen vaikeita solmuja ja ylipääsemättömiä ongelmia. Rakkauden valossa asiat olivat kuitenkin hyvin yksinkertaisia.

– Se vissiin on oikeasti totta, Tiina kuiskasi. – Mutta Isä, miten se voi olla totta silloin, kun en näe muuta kuin harmaata arkea? Silloin, kun unohdan totuuden kokonaan ja seuraan pelon ääntä? Kun en edes etsi sinua enkä turvaa sinuun? En kai minä sillä hetkellä voi olla täytetty jumaluuden koko täyteydellä?
– Sinä olet minun tyttäreni, Isä vastasi levollisesti. – Tunnetilasi, valintasi tai ajatuksenkulkusi eivät millään tavalla muuta asemaasi lapsenani. Se ei ole kiinni sinusta, Tiina. Sinä olet Kristuksessa nyt ja iankaikkisesti. Rakas, älä sulje sydäntäsi minulta, kun eksyt pimeyteen! Minä vihaan tuomioitasi. Vihaan siitä, että noina hetkinä, kun niin kipeästi tarvitsisit rakkauttani, tuomitset itsesi rakkauden ulkopuolelle. Kun kohtaat vaikeuksia ja horjut, teet oman johtopäätöksesi, jonka mukaan elämäsi ei ole minulle mieleen, tai ei ole sellaista elämää, mitä kristityn tulisi elää. Tuollaisilla tuomioilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Minä niin tahtoisin lohduttaa sinua, auttaa sinua, toden totta täyttää sinut jumaluuden koko täyteydellä juuri silloin, kun olet heikoimmillasi!

– Mitä? Tiina sanoi järkyttyneenä. – Sinäkö haluaisit tulla keskelle sitä sotkua?
– Nimenomaan, Isä sanoi painokkaasti.
– Kun olen sössinyt kaiken, tehnyt asiat omassa voimassani ja kaikki on mennyt pieleen? Kun olen juuttunut katkeruuteen ja vihaan, kyvytön menemään eteenpäin, kyllästynyt elämään, tyytymätön ja vittuuntunut, siihenkö sinä haluat tulla? Tiina ihmetteli.
– Juuri siihen, Isä sanoi tyytyväisenä. – Siinä hetkessä, Tiina, minä olen sinun Isäsi. Sinä et ole minusta erilläsi. Me olemme yhtä. Et ole koskaan yksin. Salli minun olla Isä sinulle joka hetki. Älä sulje sydäntäsi minulta.

– Sinä siis tahdoit tulla ihmiseksi, Tiina sanoi hitaasti, – Sinä, joka olet puhdas rakkaus, halusit tulla tänne, missä petetään, vihataan, sorretaan, hylätään, tapetaan, raiskataan ja missä sinusta ei vähääkään piitata. Synti on meissä yhä, uuden elämän rinnalla, ja silti tahdoit siunata meitä kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa. Sehän on ihan hullua! Sinä haluat itse tulla keskelle tätä sotkua ja pimeyttä, jumaluuden koko täyteys!
– Niin, Isä sanoi, eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä kummallista siinä oli. – Minun lapseni ovat täällä. Totta kai minä tahdon olla tässä sotkussa ja pimeydessä, jotta lapsillani on pääsy minun syliini ja kaikkeen, mikä minun on. Kun minä saan tulla pimeyteen, ei pimeys ole enää pimeää vaan se tulee kirkkaaksi valoksi. Lapseni, älä sulje minulta sitä, mikä sinussa on pimeää. Älä yritä itse muuttaa asioita. Sinä et voi muuttaa pimeyttä valkeudeksi. Sen voi vain minun rakkauteni tehdä.