Epäonnistumisen siunaus

– En varmaan ikinä opi rakastamaan, Tiina sanoi ja hieroi väsyneenä otsaansa. – En oikeastaan edes halua rakentaa yhteyttä toisiin ihmisiin. Vihaan heitä ja olen kateellinen.
– Tiedätkö mitä? Isä kysyi.
Tiina kohautti olkapäitään tympääntyneenä.
– Minä riemuitsen tästä tilanteesta, Isä jatkoi tyytyväisenä.

Tiina tuijotti häntä.
– Iloitset siitä, että vihaan ihmisiä? hän sanoi epäuskoisena.
– En, vaan siitä, että olet jälleen tullut omien mahdollisuuksiesi loppuun, Isä vastasi tyynesti.
– Se, mitä sinä kutsut epäonnistumiseksi, on minulle huipputilaisuus.

– Just, Tiina sanoi, osaksi hämmentyneenä ja osaksi huvittuneena. – Sinun maailmassasi kaikki tuntuu olevan päinvastoin.
– Irrallaan rakkaudestani ihmiset ovat kääntäneet monet asiat aivan väärin päin, Isä totesi.
– Minä vain palautan ne ennalleen.
– Ymmärrän kyllä sen, Tiina sanoi. – Mutta kuinka sinä voit iloita, kun minä en ole onnistunut tekemään sitä, mikä on oikein ja hyvää? Kai sentään sinunkin mielestäsi on väärin olla vihamielinen ja kateellinen ihmisiä kohtaan?
– Olet yrittänyt olla hyvä omassa voimassasi, Isä sanoi. – Ja näet, mitä hedelmää se kantaa.
– Juu, Tiina myönsi hymyillen ilottomasti.
– Olet tullut jälleen paikalle, jossa oma heikkoutesi käy selvästi ilmi, Isä jatkoi. – Sinussa itsessäsi ei ole tosi elämää. Edessäsi on nyt kaksi vaihtoehtoa, Tiina. Voit jatkaa lihan tiellä: yrittämisen, epäonnistumisen, häpeän ja itsesyytösten kierteessä. Tai sitten voit suostua rakastettavaksi ilman ehtoja ja ansioita. Silloin minun mahdollisuuteni sinussa ovat rajattomat.

– Onko vihani ja kateellisuuteni sillä kuitattu? Tiina ihmetteli. – Et ole edes moittinut minua! Eikö sinun pitäisi olla Jumala, joka vihaa syntiä?
– Synti on siinä, että et usko minuun, Isä sanoi. – Kun yrität itse toteuttaa sitä, mikä sinun mielestäsi on hyvää, et vaella Hengessä vaan lihassa. Toisin sanoen et usko minuun etkä luota uuteen elämään, jonka olen sisimpääsi antanut. Sen sijaan elät riippumattomana minusta ja nojaat omaan voimaasi.

Syntyi hetken hiljaisuus. Tiina katseli ulos hämärtyvään iltaan. Syksyinen myrskytuuli taivutti puita ja lennätti keltaisia lehtiä ympäriinsä.
– Sitäkö sinä vihaat? hän kysyi sitten.
Isä nyökkäsi.
– Minä en tarvitse omaa yrittämistäsi ja uskonnollisia suorituksiasi yhtään mihinkään, hän sanoi. – Sydäntäsi minä halajan. Haluan elää rakkauden suhteessa sinun kanssasi. Kaikki muu nousee siitä. Siksi minä iloitsen aina, kun olet kulkenut loppuun oman yrittämisen tien. Silloin rakkaudelleni avautuu mahdollisuus.

– Iloitset siitä, että epäonnistun, Tiina nauroi. – Mitä sinä sitten pidät onnistumisena? Et kai sentään tahdo, että koko ajan epäonnistun?
– En toki, Isä vastasi hymyillen. – Vain silloin, kun olet eksynyt omaan vahvuuteesi. Silloin toden totta toivon, että kompastut ja putoat mahdollisimman pian. Kun sinä putoat, putoat minun rakkauteeni.
– Et vastannut kysymykseeni, Tiina huomautti.
– Tahdon sinun onnistuvan, totta kai, Isä sanoi. – Tarkemmin sanoen: tahdon sinun elävän rakkaudessani. Kun sinä juurrut oikealle paikallesi rakastettuna lapsena, kaikki elämäsi asiat alkavat asettua oikeille paikoilleen.

– Kaikki palaa siis rakkauteen, Tiina sanoi mietteliäänä. – Kun vain pysyn rakkaudessasi, sinun Henkesi saa minussa kaiken aikaan. Mutta tuntuu kyllä tosi merkilliseltä päästää irti siitä, että pitäisi tehdä oikein ja hyviä asioita.
– Rakkaus on lain täyttymys, Isä vastasi. – Kun pysyt rakkaudessani, teet luonnostasi minun tekojani. ”Hyviä” tekojasi irrallaan rakkaudestani minä en halua. Niillä rakennat riippumattomuutta ja eroa. Minä haluan rakkautta ja yhteyttä.

– Kyllähän se käy järkeen, Tiina sanoi ilahtuneena. – Sinä olet minussa ja olet täydellinen rakkaus. On tosiaan aika tyhmää, että yritän omassa voimassani olla hyvä.
– Katso, Isä huomautti tyytyväisenä. – Kun päästät irti inhimillisestä viisaudesta, löydät sydämestäsi todellisen viisauden.
– Epäonnistumiseni ja vaikeuteni ovat siis rakkauden riemuvoitto, Tiina totesi. – Silloin näen kirkkaasti kuinka heikko olen. Tulen yhä riippuvaisemmaksi sinusta, ja se johtaa minua askel askeleelta syvemmälle rakkauteesi. Mitä pelättävää tässä maailmassa sitten olisi?
– Sanopa se, Isä lausahti hymyillen ja risti kätensä rinnalleen.
– Ei mitään? Tiina ehdotti varovasti.
– Rakkaudessa ei ole pelkoa, Isä vahvisti.