Katkeruudesta ja uhrimentaliteesta vapautuminen
Minusta tuntui pitkään mahdottomalta päästää irti katkeruudesta ja itsesäälistä. Koin jääneeni vaille rakkautta, tukea ja huolenpitoa, jota olisin elääkseni tarvinnut. Ajattelin, että katkeruudesta luopuminen merkitsee tyytymistä siihen, että jään paitsi. En ole saanut sellaista hyvää, mitä toiset ovat saanee, enkä tule ehkä koskaan saamaankaan.
Tuntui mahdottomalta hyväksyä sitä. Ilman rakkautta eläminen oli sietämätöntä! Yksinäisyys oli raastavaa. Tunsin olevani kelvoton ja viallinen. Elämä oli lähinnä selviytymistä jatkuvan pelon ja ahdistuksen keskellä. Ajattelin, että voin saada toisilta ihmisiltä edes vähän rakkautta ja hyväksyntää vain 1) ansaitsemalla sen olemalla mahdollisimman vaivaton ja kaikin puolin miellyttävä tai 2) säälistä.
Jos teen kaiken oikein ja minussa ei ole moitteen sijaa, sinun on pakko pitää minusta. Tai jos tuon jatkuvasti esiin sen, kuinka surkea olen ja kuinka vaikea tilanteeni on, sinun on pakko auttaa minua. Ellet auta, olet itsekäs ja rakkaudeton ihminen!
Olen huomannut, että asia onkin todellisuudessa ihan päinvastoin. Mitä enemmän päästän irti katkeruudesta ja itsesäälistä, sitä enemmän sydämeni avautuu vastaanottamaan rakkautta ja lohdutusta. Kun luovun pyrkimyksistäni miellyttää ihmisiä tai muulla tavoin manipuloida heitä toimimaan haluamallani tavalla, alkaakin syntyä aitoja ja luottamuksellisia ihmissuhteita.
En voi ripustautua toiseen ihmiseen. Terve ja toimiva suhde voi rakentua vain, kun minä olen minä ja sinä olet sinä. Kummatkin ovat vapaita. Tarvitsen toisia ja tukeudun heihin, mutta seison kuitenkin omilla jaloillani. Kannan vastuun omista tunteistani, omista valinnoistani ja niiden seurauksista. Opettelen ilmaisemaan tarpeitani ja tunteitani, jotta toisilla on mahdollisuus vastata niihin. Silloin syntyy aitoa yhteyttä.
Vaikka uhrin rooli tuntuu houkuttelevalta, se on viheliäinen paikka. Aiemmin ajattelin, että ei minulta voi vaatia vastuun ottamista itsestäni ja omasta elämästäni. Se on ylivoimainen vaatimus! Miksi minut aina hylätään yksin kantamaan mahdottomia taakkoja?
Kun olen saanut maistaa, mitä on olla aktiivinen toimija sen sijaan että olisin passiivinen uhri, en ikinä enää vaihtaisi takaisin vanhaan. Kun pidän kiinni uhrimentaliteetista ja itsesäälistä, en todella elä. Toisten pitäisi mielestäni kantaa vastuu minusta. Kieltäydyn näkemästä, missä määrin huonot asiat elämässäni ovat omien valintojeni seurausta. Minulle vain tapahtuu kaikkea pahaa, ja toiset toimivat aina väärin minua kohtaan. Itse olen voimaton vaikuttamaan mihinkään.
Kun otan vastuun itsestäni ja elämästäni, minä olen minä. Minä elän! Voin joka päivä tehdä valintoja elämän ja vapauden suuntaan. Kun tunnustan syntini ja uskomani valheet, saan vapautua niistä. Pyhä Henki antaa tilalle uusia ajatuksia ja toimintatapoja. Muutos on jatkuvaa – ja mikä parasta, se ei ole lainkaan omaa tekoani! Se ei perustu suorituksiini, ansioihini tai oikeanlaisuuteeni. Jeesus on minulle kaikki. Hänen elämänsä ja luonteensa tulee päivä päivältä enemmän esiin minussa. Hän on kertakaikkisesti ihmeellinen!