Kuka sinä olet?

Helmikuu 2017

Kuljin rivakkaa tahtia eteenpäin. En tiennyt, mihin olin menossa, mutta en voinut pysähtyä. Ahdistus kuristi kurkkua ja pelko painoi sydäntä. Toisinaan huomasin kiertäneeni kehää, mutta jatkoin silti. Jos pysähtyisin, kauhea tyhjyys ja häpeä saavuttaisivat minut. Oli pakko paeta koko ajan.

Polku oli sitä yhtä ja samaa loputtomiin. Kiviä ja kuoppia, juuria ja risuja, hiekkaa ja neulasia. En katsellut ympärilleni. Ei minulla ollut aikaa, enkä jaksanutkaan. Pidin katseeni maassa.

Yhtäkkiä näkökenttääni ilmestyi kenkäpari. Pysähdyin säikähtäen ja kompuroin pari askelta taaksepäin. Olin melkein törmännyt polulla seisovaan mieheen.
– Anteeksi, hengähdin ja katsahdin miestä nopeasti.
Hän näytti omituisella tavalla tutulta. Hän hymyili lämpimästi.
– Ei se haittaa, Tiina, hän sanoi.

Mies ei siirtynyt polulta, joten lähdin ohittamaan häntä jatkaakseni matkaa. Vasta silloin tajusin, että hän oli sanonut nimeni. Katsoin häntä uudestaan ja huomasin, että hän tarkkaili minua yhä. Hänen katseessaan oli ihmeellinen kirkkaus, ja hänestä huokui suuri rauha.
– Kuka sinä olet? kysyin.
– Minä olen sinun Isäsi, mies vastasi levollisesti.

Tuijotin häntä. Aivoni eivät antaneet mitään toiminnan ohjeita. Mitä ihmettä? Hänen sanoissaan oli kuitenkin sellainen voima, ettei minulle tullut mieleenkään sanoa vastaan. Mutta kuinka kummassa hän tuollaista puhui? Ei kai se nyt mitenkään voinut olla totta.

Mies hymyili ystävällisesti ja viittasi oikealla puolellamme levittäytyvälle kallioiselle mäennyppylälle.
– Ajattelin juuri keittää kaakaota, hän sanoi. – Tuletko?
Tarjous tuntui kovin houkuttelevalta. Olin kahden vaiheilla ja katselin epävarmana polkua, jota minun olisi pitänyt jatkaa eteenpäin. Mitä kauheaa tapahtuisi, jos pysähtyisin?

Mies laski kätensä olkapäälleni.
– Älä pelkää, hän sanoi. – Minä suojelen sinua.
Riistin katseeni polusta. Katsoin häntä ja nyökkäsin vakavana. Seurasin häntä metsään, jossa hänellä oli leiri. Nuotiossa paloi iloinen tuli. Laskin reppuni sammalikkoon ja istuin kivelle. Vähän matkan päässä juoksi kirkasvetinen puro. Katselin, kun hän laittoi vesipannun tulille ja leikkasi leipää. Koko paikassa vallitsi merkillinen rauha.

Sain käteeni höyryävän mukillisen kuumaa kaakaota ja paksun, runsaasti täytetyn voileivän. Tämä mies suhtautui minuun niin tuttavallisen lämpimästi kuin olisimme tunteneet aina.
– No, lapseni, hän sanoi. – Mikä sinua mietityttää?
Katsoin kädessäni olevaa kaakaomukia ja sitten miestä.
– Miksi kutsuit minut? kysyin.
– Odotin sinua, hän vastasi hymyillen.
– Miksi?
– Olen sinun Isäsi, Tiina, hän sanoi. – Olen niin odottanut, että tulisit.

Tähän en keksinyt enää mitään sanottavaa. Söimme hiljaisuudessa. Leivät olivat todella herkullisia ja kaakao lämmitti suloisesti. Aika tuntui pysähtyneen. Syötyäni katselin iloisesti solisevaa puroa ja nautin metsäisen maiseman kauneudesta. Ilta-auringon säteet suodattuivat havupuiden oksien lävitse. En edes muistanut, milloin olin viimeksi nauttinut jostain kauniista.

– Olet kutsunut minua aiemminkin, sanoin äkisti ja kohtasin Isän katseen.
– Olen, hän vastasi verkkaan ja katseli minua mietteliäänä.
Sitten hän sanoi lempeästi:
– Miksi pakenet rakkauttani, lapseni? Mitä sinä pelkäät?
– Pelkään, että … putoan kuiluun, sanoin, ja kylmä väristys kulki lävitseni.

Isä odotti rauhallisesti, että jatkaisin.
– Jos pysähdyn, tunnen sen kauhean tyhjyyden ja yksinäisyyden sisälläni, sanoin. – Tunnen, etten ole mitään eikä kukaan välitä minusta. Olen yksin ulkopuolella.
– Rakkaani, sinä et ole koskaan yksin, Isä sanoi lämpimästi. Minä en ole koskaan jättänyt sinua yksin enkä koskaan sinua jätä.

Tuijotin metsää näkemättä sitä. Kuinka voisin uskoa hänen sanansa tosiksi?
– Tiedän, että sydämessäsi on syvä haava, hän jatkoi. – Suljit sydämesi rakkaudelta jo aivan pienenä suojautuaksesi tuskalta, jonka hylkääminen ja rakkaudeton kohtelu aiheuttivat. Lakkasit tuntemasta läsnäoloani. Et enää nähnyt minua etkä kuullut ääntäni. Olet tottunut suorittamaan ja selviytymään. Lapseni, minä kutsun sinua palaamaan rakkauteen.

Ristiriitaiset tunteet riehuivat sisälläni. Hänen rakkautensa oli tavattoman houkuttelevaa ja puoleensavetävää. Samalla tuntui kuin koko mennyt elämäni olisi huutanut vastaan. Ei tuo voinut minua koskea. Minullako muka olisi Isä, joka rakastaisi ja pitäisi huolta? Kuka minusta oli ikinä pitänyt huolta? Yrittikö hän vain kusettaa minua jotenkin? Jos hän tänään oli hellä ja lempeä Isä, ja huomenna hän heittäisi minut susille.

Pudistin päätäni ja katsoin häntä onnettomana.
– En pysty luottamaan sinuun, sanoin. – Minussa ei ole luottamusta.
– Se ei ole mikään ongelma, Isä vastasi.
Katsoin häntä yllättyneenä.
– Eikö tässä uskosta ole kysymys? ihmettelin.
– Luottamus syntyy rakkauden suhteessa, hän sanoi. – Lapseni, minä en aseta harteillesi mitään vaatimusta. Tahdon vain olla Isä sinulle. Kutsun sinua läheisyyteeni, koska tahdon rakastaa sinua ja palauttaa suhteemme ennalleen. Kaikki muu nousee siitä.

Nyökkäsin hämmentyneenä. Hänen sanansa olivat kuin toisesta maailmasta. Minun maailmani oli pelon, häpeän ja ahdistuksen, pärjäämisen ja suorittamisen maailma. Isä kutsui aivan toiseen todellisuuteen. En ymmärtänyt hänen sanojaan. En osannut edes kuvitella, millaista elämä rakkaudessa olisi. Vilkaisin polulle päin ja katsoin sitten Isää.
– Minun…minun pitää nyt mennä, sanoin hänelle.
En voinut istua kauempaa toimettomana. Minun täytyi suorittaa. Oli pakko tehdä ja mennä eteenpäin.
– Kiitos, kun tulit, Isä sanoi sydämellisesti.

Nostin repun selkääni, hymyilin hänelle nopeasti ja lähdin. Tunsin, kuinka hän seurasi minua katseellaan. Jatkoin kulkuani, yhä väsyneenä ja ahdistuneena, mutta merkillinen toivo oli syttynyt sydämeeni. Entä, jos minulla todella olisikin Isä? Jos rakkaus olisi totta?