Minä kannan sinua

– Voinko minä ikinä päästä rauhaan? Tiina kysyi epätoivoisena. – Turvattomuus ja levottomuus sisälläni on niin suurta. Voiko sitä ylipäänsä parantaa?
Isä veti lapsensa lähelleen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.
– Rakas, minulle se ei ole suurta, hän sanoi. – Kun katsot asiaa inhimillisin silmin, se näyttää mahdottomalta, ja niin se onkin. Sinä et voi itseäsi rauhoittaa. Mutta rakas lapseni, minun rauhani on sinun rauhasi. Levottomuutesi on vain pienen pieni pisara, joka hukkuu minun rauhaani.
– Miten se tapahtuu? Tiina kysyi.
– Pidän sinua tässä lähelläni, Isä vastasi. – Tässä on turvallista. Tässä puramme hiljalleen omat selviytymiskeinosi ja suojamuurisi, jotka lukitsevat sinut ahdistukseen ja katkeruuteen. Minä kannan sinua, lapseni.

– Minun on hyvin vaikea uskoa, että kantaisit minua, Tiina sanoi hitaasti. – Kukaan ihminen ei ole ikinä kantanut minua, etkä ole kyllä sinäkään. Miksi sinä nyt sitten rupeaisit kantamaan?
– Koko elämäsi, Tiina, olen odottanut, että saan olla Isä sinulle, Isä sanoi ääni värähtäen.
– Rakkaani, minä en voi kajota sinuun, jos pelkäät ja vieroksut minua. En voi tehdä sinulle väkivaltaa ja rikkoa rajojasi, koska rakastan sinua. Olet pelännyt minua ja epäillyt minua. Et ole tahtonut avata sydäntäsi minulle. Lapseni, epäuskon aika on nyt ohi. Sinä tunnet minut, ja tiedät, että tahdon sinulle yksinomaan hyvää. Anna minun kantaa sinua. Anna minun olla Isä sinulle. Minä huolehdin sinusta.