Tavoitteita

Kiire ja kaaos, ahdistus ja stressi. Lukuisia sähköposteja ja puheluita. Loputtomasti hoidettavia asioita. Kaikki piti hallita ja pitää koossa. Mitään ei saanut unohtaa eikä jättää tekemättä.

Nähdessään Isän Tiina ihmetteli hetken mielessään, kuinka hän saattoi olla täällä. Eihän Isä kuulunut tähän maailmaan. Hän kuului toiseen maailmaan, joka nyt tuntui hyvin kaukaiselta. Se maailma oli rakkauden ja levon maailma. Hetkeksi Tiina unohtui haaveilemaan. Matkat tuohon toiseen maailmaan olivat olleet ihania. Siellä oli rauha ja ehdoton rakkaus, ihmeellinen ilo ja vapaus.

Isä ei näyttänyt olevan tietoinen siitä, että hän oli väärässä maailmassa. Hän nojaili ikkunanlautaan ja katseli lastaan rauhallisesti. Tyttö huokasi ja palasi todellisuuteen. Se kauniista kuvitelmista. Nyt oli nyt, eikä velvollisuuksia päässyt pakoon. Hän yritti jatkaa töitä, mutta ei pystynyt enää keskittymään. Hän vilkaisi ärtyneesti Isään.
– Häiritset minua.
– Niinkö? Isä lausahti, eikä tehnyt elettäkään lähteäkseen. – Millä tavoin?

Tiina ei osannut vastata. Totuus oli, että Isän läsnäolossa kaikki roolit haihtuivat. Työssä piti olla olevinaan niin vahva ja pätevä. Täytyi pitää kaikki langat käsissä ja suoriutua jokaisesta eteen tulevasta tehtävästä. Isän katseen valo kuitenkin paljasti, että hän oli todellisuudessa vain väsynyt ja ahdistunut lapsi, joka yritti olla supersankari.
– Nuo sinun … juttusi eivät sovi tähän tilanteeseen, Tiina vastasi lopulta.
– Minun juttuni? Isä toisti huvittuneena.

– Lapseusjutut, Tiina tarkensi ärtyneesti. – Rakkausjutut. Kai sinä käsität, että minä olen töissä! Työt ja lapseusjutut ei sovi yhteen. Puhu niistä minulle sitten, kun olen vapaalla
– Ja jättäisin sinut yksin kantamaan kaikkea tätä? Isä sanoi.
Hänen katseensa siirtyi sotkuisiin paperipinoihin, laskuihin ja kuitteihin, joita lojui ympäri pöytää, ja sitten takaisin tytön uupuneeseen olemukseen.
– Ei käy, hän sanoi ykskantaan. – Minulle ei sovi.

– Tässä ei nyt ole mitään, mitä sinä voisit tehdä, Tiina sanoi väsyneesti. – Sinä sanot aina, että päästä irti ja tule jälleen lapseksi. Tässä asiassa minä en voi päästää irti. Kuka nämä työt sitten tekisi?
– Sinä olet liian vahva, Tiina, Isä totesi. Hän nojautui taaksepäin ja risti kätensä rinnalleen. Hänen katseessaan oli Totuuden valo, ikiaikainen viisaus ja kirkkaus.
– Ei minulla ole vaihtoehtoa, tyttö väitti.
– Kyllä sinulla on, Isä vastasi levollisesti. – Sanot, että et voi päästää irti, koska siitä seuraisi mielestäsi jotain kauheaa. Mutta oletko ajatellut, millaista hintaa tälläkin hetkellä maksat siitä, että pidät kiinni vahvuudestasi? Se riistää sinulta tosi elämän. Se, mitä sydämessäsi on, ei pääse kunnolla esiin, kun käytät kaiken voimasi suorittamiseen.

Syntyi hiljaisuus. Tiina painoi pään käsiinsä. Hän tunsi itsensä tavattoman väsyneeksi.
– Se on totta, hän myönsi. – Mutta en minä tiedä, mitä tehdä! En tiedä, miten pääsisin pois tästä tilanteesta. Tuntuu kuin olisin ansassa.
– Ei sinun tarvitse tietää, Isä vastasi. – Minä johdatan kyllä. Mutta haluatko sinä sitä, Tiina? En voi repiä sinua väkisin irti sellaisesta, mistä pidät kaksin käsin kiinni. Mihin suuntaan sinä haluat kulkea?
– Haluan kyllä vaeltaa lapseuden tietä, tyttö vastasi onnettomana. – Haluan tulla heikoksi ja pieneksi.

Isä nappasi pöydältä lähimmän paperin ja käänsi sen ympäri. Hän otti kynän ja alkoi raapustaa jotain.
– Hei, se on tärkeä paperi, Tiina vastusti.
– Käytänkin vain toista puolta, Isä vastasi huolettomasti. – Laadin sinulle tavoitteet.
Hän kirjoitti tovin, ja ojensi sitten paperin Tiinalle.
– Tapaamme sitten kehityskeskustelun merkeissä, hän sanoi pilke silmäkulmassaan. – Saat tehdä selkoa siitä, kuinka olet edennyt.

Isä lähti, ja Tiina jäi hämmentyneenä lukemaan paperia.